Galleria Himmelblau 11.4.–17.5.2026
Näetkö – punaista: Susanne Gottberg, Irmeli Hulkko, Päivikki Kallio, Outi Pienimäki ja Pirkko Rantatorikka
Viisi väriä: punainen
”Punainen! Vallankumouslipun väri. Ja kiinni jääneen valehtelijan korvien väri. Keitetyn ravun väri – ja ’verenkarvaisen’ auringonlaskun väri. Karpalomehun puna – ja lämpimän ihmisveren väri.” – Sergei Eisenstein, “Väristä” (1937)
Taiteen historiassa väriä on pidetty viivan vastakohtana: jos viiva ilmaisi täsmällisyyttä ja älyllisyyttä, väri oli tunteenomaista ja rajatonta. 1500-luvulla alkoi disegno e colore -kiista, keskustelu siitä, kumpi on taiteessa merkityksellisempää, viiva vai väri, toisin sanoen ajatus taiteilijan mielessä vai värin tuottama todentuntu maalauksessa.
Kiista ratkeaa oikeastaan heti, jos ajatellaan, että väritöntä viivaa ei todellisuudessa ole olemassa – eikä mitään muutakaan väritöntä asiaa, vaan kaikella olemassa olevalla on väri, paitsi ehkä abstrakteilla käsitteillä. Toisaalta todellisuudessa ei ole olemassa ilmiötä, jota kutsuisimme ”väriksi” yleensä: ei ole vain sinistä tai ruskeaa, vaan jokainen väri on omaa sävyään, tumma tai kirkas, eri tavoin taittunut. Värit ovat tässä ja nyt, silmillemme, ja ne saavat oman vivahteensa vasta, kun asettuvat suhteeseen toistensa kanssa. Väri ei siten ole vain asioiden yhdentekevää pintaa vaan välttämättömyys ja ehto sille, että taideteokset ja maailman muut asiat tulevat aistittaviksi maailmassa.
Mutta punainen? Miksi se on tärkeä, monesti jopa kaikkien värien malli?
Punainen erottuu, koska se ei näytä keltaiselta, siniseltä eikä vihreältä. Aniliini taas erottuu, koska se ei ole lohenpunainen tai viininpunainen, oranssista puhumattakaan – tämän osoittavat sekä Outi Pienimäen ekspressionistiset näkymät että Irmeli Hulkon hard edge -maalauksen perinnettä jatkavat teokset. Mutta näemmekö todella punaista? Jos näemme, millaista punaista, missä ja milloin? Punaisia on lukemattomia, eivätkä niistä yhteenkään tunnu sanat riittävän.
Väriä ei siis voi nimetä, sillä se on aina erilainen eri yhteyksissä. Kuitenkin sille annetaan tässä näyttelyssä nimi: punainen. Väri on maalareille ajattelun yksikkö, kun oletetaan, että he työskentelevät värin kanssa kuten kirjailijat sanojen – mutta ei käsitteellisen ajattelun vaan materiaalisen. Se on ajattelua aineella ja sen aistimuksilla. Siitä kertovat Susanne Gottbergin puulevyt ja kankaat, joiden punainen ja sininen väri täyttää näkökyvyn.
Kykeneekö ihminen näkemään mitä vain, jos hän näkee punaista? Joka näkee punaista, näkeekö hän – periaatteessa – mitä tahansa? Taide antaa nähtäväksi punaisen ja sen mukana kaikki värit, ja samalla tekee näkyviksi havaitsemisen ehdot. Näyttelyn teoksissa ajatus ”punaisesta” on enemmänkin eräänlaista kaiken värillisyyden sisäistä infrapunaa kuin suoraan tiettyä väriä, kuten Pirkko Rantatorikan teokset näyttävät. ”Punainen” on täällä maalauksen ehto ja näkemisen mahdollisuus olematta kuitenkaan vain värin käsitteellinen nimike. Päivikki Kallion teosten merkitystä on etsittävä materiaalista, harmaudesta, joka sisältää kaikki värit ja vivahteet. Kallio on vedostanut veistosmaisille pohjille väriä, joka sinipunaisten 3D-lasien läpi tuottaa värien havainnon lisäksi kolmiulotteisuuden tunnun. Itse väri muuttuu silloin käsitteelliseksi viittaukseksi värin merkitykseen ja illuusioiden ehtoihin.
Jos punaista ei voi nimetä kuin alustavasti, punainen on parempi vain nähdä. Katsoa, miten se erottuu toisten värien lomasta ja niiden ansiosta. Punainen ei selittelyjä kaipaa – näetkö. Todellako?
Martta Heikkilä, FT, dos.
Näetkö – punaista: Susanne Gottberg, Irmeli Hulkko, Päivikki Kallio, Outi Pienimäki ja Pirkko Rantatorikka
Galleria Himmelblau
11.4.–17.5.2026
Finlaysoninkuja 9, kerros 3B
Finlaysonin alue, Tampere
Avoinna: ke-pe 11–18, la-su 12–16
Suljettu: ma, ti
Vapaa pääsy
